Working theatre on holiday..

Today I decided to go working on holiday, just to see how different it is from a casual day. On weekends and holidays there  are no elective surgeries, so only operating team is emergency team. And I am used to work with them.

Well my day started with empty streets and no taxies. I was waiting 15 min to get one going  to Hospital. And finally after crossing gates of Hospital I wondered a car crash on the incoming line, used by ambulances. There was already some cars witch couldn't get pass over the accident area, and more cars were coming. And I walked and wondered how long will it take to clean the area, and is there an ambulance on the way to hospital. Well things sort of suck up here in Namibia themselves.

On my way to hospital I saw couple of nurses I know, they weren't so happy, going to work on holiday is not fun. Well it same back home, when people book christmas holidays, new year and midsummer day a year earlier, just to get it free.. I walked pass emergency and it was full.

My shift started actually at maternity clinic, with post observation of C-Section. After that we had no patient for an hour. I find this moments always boring, but I make myself believe its good thing, as long as there is no meat on the table. Then we got a call about five coming ERPC:s (evacuation of retained products of conception). Its a convoy, of five women, who are coming usually with blocked drips laying tide up to the beds, trying to smile or be calm. They are taken one by one in, performed procedure under light sedation and taken back to the ward after short observation in recovery.

After ERPS:s we had a coffee break, and sat talking with nurses about similarities and differences here and back home. On holidays they have 7-8 nurses working, usually 3 anesthesia-, and 4 instruments nurses. Emergency team is being on call for coming surgical and maternity patients, so when its maternity case like C-section, half of personnel run to maturity ward theatre. Day shift change at 13 o'clock to evening shift, and then again at 19 o'clock comes night shift that keeps watch till morning seven.

I finished my day at 13, with morning shift. Our last patient was C-section. That I wanted to see here in Namibia, just because of my curiosity. Back home I had probably 50 C section, and I saw as well couple in China. Well here it was our elective one. There was no hurry, so we performed a spinal anesthesia and whole procedure went well under mild general maintenance. I have to say, it was nice surgery, not a jungle one that I have seen previously in my life. Doctors were working fast but properly, sewing patient back together. And child, well it was crying all the way from the womb. So its nice to finish a day, witnessing start of another ones life. After procedure the maternity theatre was locked again with an egg lock , I find it funny in case of real emergency someone runs for keys, but well doors closed, I'm of the duty..

Screenshots from guide 4 anesthetic assistants, Otteita anesthesia avustajan ohjeesta

No, mun päivä alkoi tyhjällä kadulla ilman takseja. Seisoin varttitunnin käsi pystyssä kunnes sain kyydin sairaalalle. Ja päästyäni sairaalan porteista ihmettelin kahta yhteen törmännyttä autoa lanceväylällä. Paikalle kertyi lisää autoja ja näytti siltä ettei hetkeen kukaan olisi pääsemässä ohi peltiläjää. Asioilla on tapana ratketa itsestään Namibiassa, totesin itselleni ja jatkoin matkaa.
Sairaalan pihalla näin muutamia tuttuja kasvoja, mutta he eivät olleet hyväntuulisiä. Ei ole kiva joutua töihin juhlapyhinä. Samanlaista se on meillä kotona kun jotkut varailee joulu ja juhannuspyhiä vuotta etukäteen. Kävelin ensiavun ohi ja se oli täysi.

Mun vuoro alkoi äitiyspolilla, sektion jälkitarkkailulla. Sen jälkeen meillä ei ollut potilaita yli tuntiin. Minusta sellaiset hetket ovat todella tylsiä, mutta muistutan itselleni aina että se on hyvä asia kun ei ole lihaa pöydällä. Sitten tuli puhelu, 5 kaavintaa. (Täällä on abortit kiellettyjä, joten kaavinnat ovat keskenmenojen tai kotiabortin jälkeisiä toimenpiteitä)Se on letka naisia sänkyihin kiinni sidottuna, niin ettei henki kierrä. Ja tietysti kenenkän tipat eivät vedä hemolyysin takia. He vain yrittävät pysyä rauhallisinä ja hymyillä. Heidät otettiin yksi kerralla sisään, ja toimenpiteet tehtiin kevyeen maskianestesian alla. Sen jälkeen heräämön kautta ulos.

Kaavintojen jälkeen oli taas rauhallinen kahvihetki, juttelimme hoitajien kanssa Suomen ja paikallisten toimintojen eroista ja yhteyksistä. Pyhinä täällä on vuorossa kolme anestesia hoitajaa ja 4 instrumenttihoitajaa. Päivystys tiimi hoitaa kirurgisia ja äitiyspolin potilaita. Joten kun tulee soitto sektioon, he jakautuvat kahtia. Aamuvuoro kestää vain yhteen, jonka jälkeen tulee ilta vuoro. Seitsemältä taas tulee yövuoro ja he jatkaavat aina aamuseitsemään asti.

Lopetin vuoroni yhdeltä ja viimeisin leikkaus oli sektio. Halusin kovasti nähdä sellaisen täällä, koska olin nähnyt useita kotona Suomessa, ja joitakin Kiinassa. Tämä oli elektiivinen. Se eteni rauhallisesti valmisteluilla ja spinaali puudutuksella. Sitten tuli kevyt ylläpitoanestesia, potilas hengitti itse ilman lisähappea. Täyty sanoa että tämä oli kiva leikkaus, ei sellaiset villit viidakkotapahtumat mitä olen nähnyt aiemmin elämässäni. Lääkärit tekii nopeata mutta tarkkaa työtä, jopa ompeleet tehtiin niin ettei näkyvää arpea jäisi. Ja lapsi kirkui alusta alkaen lakkaamattaan. Se oli kiva päätös työvuorolle, todistaa toisen elämän alkua. Leikkauksen jälkeen sali lukittiin taas munalaukolla, minusta se on hassua, koska jos olisi todella kiirellinen sektiö joku juoksisi etsimässä avaimia. No ovet on lukossa, minä olen ulkona..

Making photo album and moralizing it...

Today me and my better half went to Katuturas to run a circus workshop. We were supposed do it yesterday, but because yesterday kids were occupied, we had a major change of plan. So today unfortunately there was not so many kids waiting for us. But we waited and waited, and first we met two girls who came to eat and just check is there circus activity.. And later there came more and more..

So we started working on photo album, i don't think kids believed or realized that they are doing photo album for themselves, because they were asking over and over do I take pictures in the end with me, or can they keep some?.. And I was repeating that the photo album is to stay for them, and they were wondering how is that. This kids are taken pictures almost daily, I'm filming hem for my research, someone else take selfies, the church people come and shoot photos of kids to show later how poor is the situation, or to have some data to proof we did something. The kids are materialized trough the modeling, to be a product of our conciseness, and they never see the pictures have been taken of them.

I'm not blaming this organizations, or volunteer workers. We wanna have photos, we wanna have, memories, we need our data, and I'm guilty myself. I just wanna raise up the question, how often you allowed someone to take picture of you. And If you allowed, how person who share picture with you could see the picture afterwards? This kids are not following Facebook, or Instagram, you don't email photos to them. This kids are materialized as long as they don't have photos to keep.

And if we observe the younger ones who climb on you, and ask you to hold them, to care them, to notice them. We have taught them a sick model, where they have to compete of our attention, compete about being taken on lap, compete about being played with. Well its simply social prostitution they practice in lack of humane attention and love. Is it rough, hah?! And what we do, we take picture of it..

Well this project is about of changing, this project is about turning behavioristic teaching methods apart. This project is about empowering individuals, and group. So kids could keep photos have been taken of them, and build their own photo album, in way of learning more about themselves. They had to pick one or couple of hundred photos, and stick it under 5 different themes: magical moments, trying- failing and success, friendship, trust and happy moments. I chose specifically these themes, so they could go forward thinking deeper what each of them meant. To be honest I thought that most of pictures will end up under friendship or joy. I was wrong! Kids knew what social circus is about. As much they were thinking about trials, trust, failure, success and magic, there were written comments like encouraging and support. The persons who attempted workshops but didn't belong to circus were described as friends of circus. There were also a personally admitted comments on the photos, to other circus members. From 90 photos almost everyone had a comment, or description by the end of the day. And kids could not believe that they made photo album about circus and themselves.

Back to happy things; Yes, we made lot of magic tricks, and we practiced juggling. We watched the teaching video from Sircus de Soleil about pyramids and acrobatics. So next time we will practice new kind of pyramids and hand to hand acrobatics. As well we might finally decide the name of the circus, and discuss deeper details of school tour perforation. The kids were exited when they learn that we now are global. I feel them, I'm exited as well.

Lapset järjestelevät kuvia, välillä joutuu tarkistamaan mikä väri edusti mitäkin aihetta..

Yksi sirkusryhmäni tytöistä, matkalla myymään äitnsä valmistamaa kotileipää leipää on padallinen myytäväksi ja tyttö kantaa sitä mukanaan joka paikkaan.

Tänään minä ja mun parempi puolisko mentiin Katuturaan pitääksemme työpajaa. Meidän oli tarkoitus pitää työpaja jo eilen, mutta lapset olivat sitoutuneita johonkin paikalliseen tapahtumaan ja me jouduimme miettimään toimintasuunnitelmat uusiksi. Valitettavasti tänään ei ollut niin monta lasta paikalla tullessamme. Sirkuslaisia oli vain kaksi paikalla alkuaan, ne olivat eksynneet paikalle ruoan perässä ja vaan tarkistakseen oliko tänään luvassa sirkusta. Onneksi myöhemmin heitä saapui enemmän..

Me aloitimme tekemään valokuvakansiota. En oikein jaksa uskoa että lapset uskoivat loppuun asti, tai ymmärsivät että he tekivät valokuvakansiota itselleen. He kyselivät vähän väliä lupaa pitää joitakin kuvia itsellään. Tai aijoinko minä ottaa kuvakansion itselleeni lopussa. Ja minä toistin että kansio jää heille, ja he ihmettelivat kuinka se toimisi.

Lapsia kuvataan päivittäin. Minä kuvaan heitä hankkeeni yhteydessä, joku muu ottaa selfiet heidän kanssaan, kirkon ihmiset ja turistit tulevat ja kuvaavat heitä näyttäkseen myhemmin muille kuinka paskat oltavat täällä on, tai kuinka he pelastavat maailmaa. Lapset esineistetään esiintymisen kautta, heistä tehdään tuote jolla on tarkoitus kihelmöidä meidän tuntonystyröitä. Ja he eivät koskaan näe kuvia itsestään.

En syytä organisaatioita tai vapaehtoistyöntekijöitä. Me haluamme muistoja, me heluamme matkakuvia, me tarvitsemme dataa tutkimuksiimme, ja olen itse syylinen.  Haluan vaan nostaa ilman kysymyksen, kuinka usein me itse annamme muiden kuvata itseämme omiin tarkoituksiin. Ja jos me sallimme sen, kuinka me jäljitämme kuvan myöhemmin? Näillä lapsilla ei ole Facebook, tai instagram tileja, heille ei lähetetään kuvia spostissa. He ovat esineistettyjä niin kauan, kun heillä ei ole pääsyä kuviin.

Ja jos tarkastellaan syvällisemmin nuorempia, jotka kiipeävät syliisi, pyytää kannattelemaan, etsii huomiotasi. Me opetimme heille tämän kieroutuneen käytäytymisen mallin, jossa heidän tulee kilpailla parhailla kyvyillään meidän huomiosta. Kilpailla siitä kenet otetaan syliin, kilpailla siitä kenen kanssa leikitään. Sitä voi yksinkertaisesti kutsua sosiaaliseksi prostituutioksi, jota pienimmät harjoittaa rakkauden ja huomion puutteessa. Rankkaa tekstiä vai? No mitä me teemme, me otamme lisää kuvia..

Tässä hankkeessa on kyse muutoksista, tässä hankkeessa on tarkoitus etännyttää behavioristinen opetustyyli ja auktoriteettien palvontaa. Tässä hankkeessa voimaannutetaan yksilö ja ryhmätasolla.  Joten lapset pääsivät tekemään oman kuvakansion, ja pitämään kuvia joita käytämme tutkimuksessa itsellään. Samalla heidän oli tarkoitus oppia enemmän itsestään. He saivat valita muutaman kuvan, ja viisi teema joiden alle heidän piti laittaa näitä kuvia. Teemat alkoi sanoilla: Sirkuksessa on kyse.. Ja sitten tuli aiheita kuten ystävyys; yrittäminen, epäonnistuminen, ja onnistuminen; Ilo ja hauskuus yhdessä, luottamus sekä taianomaiset hetket. Valitsin nämä aiheet tarkoituksella jotta he voisivat miettiä syvemmin, mitä kuvat edustavat heille ja mitä nämä aiheet tarkoittaavat. Ollakseen rehellinen luulin että valtaosa kuvista päättyisi hauskuus ja ystävyysosastoon, mutta toisin kävi. Yhtä paljon kuvia oli yrittämisen ja epäonnistumisen osastossa, kuten taiassa ja luottamuksessa. Lapset ymmärsivät mistä sosiaalisessa sierkuksessa oli kyse, ja järjestelivät kuvia niin että kommenttiriveille tuli sanoja kuten toisten kannustaminen ja tukeminen. Lapsia jotka olivat kuvissa mutta eivät kuuluneet sirkusryhmään kuvailtiin sirkuksen ystäviksi, ja päivän lopussa melkein jokaisessa kuvassa oli nimi ja kuvaus. Muutamille sirkuslaisille jopa kirjoitettiin henkilökohtaiset toivotukset. Kuvakansiossa oli noin 90 kuvaa ja lapset eivät olleet uskoakseen että he saivat aikaiseksi itselleen oman valokuvakansion.

Takaisiin iloisimpiin aiheisiin ; Kyllä me teimme myös paljon taikatemppuja, me harjoittelimme jongleerausta. Me katsoimme Sirkus De Soleilin opetusvideota pyramideista ja akrobatiasta. Joten ensikerralla tulee uusia temppuja ja pariakrobatiaa. Todenäköisesti me myös käydään keskustelua syvemmin tulevasta koulukiertuesta esityksineen, sekä päätämme lopullisen nimen sirkusryhmälle. Lapset olivat innoissan kun kerroin että nyt me olemme maailman kartalla, minä tunsin sen olin innoissaan heidän kanssaan.

Yes! We Do Exist!

With todays email approval my and Saras Social Circus Project has been added to social circus world map! This is now official! We have been waiting for this approval for one year, and this was one of our goals for this thesis. You can check it yourself @ www.cirquedusoleil.com/socialcircusmap. The yellow spot on Namibia, Windhoek! This is probably best 3o years birthday present from circus network I could get, and kids of Katutura will be freaked out from happiness.

Last Friday we had workshop  @ Katutura with kids. This time there were almost everyone from Saras group and most of kids I recruited during the winter vacation workshops. My journal was running out of the space when I was writing down the names of the kids. I could just hear everywhere shouts like: -I was in Saras group, or -I'm original circus member. Specially the girls who was gone for couple of weeks, wanted make shore that they still in circus.

The theme of workshop was acrobatics, but we started with deciding group a half, so senior members were teaching new kids basic techniques and holds, meanwhile I was observing them. After that we practiced couple of new moves, like a upside-down pillar, and climbing on shoulders of someone. Everyone wanted to try moves out, but lack of muscular power and undernutrition were limiting kids in success. At this point you realize that most of this kids are getting only 1oogr or less per day of food, so they are not so strong but still hardy to try out, and reach for success.

One of the group members decided to try out couple of moves after rehabilitation from trauma caused by accident with car. We were assisting her in trial, and insuring her security. After succeed attempt she was smiling open wide, and her eyes were shining like a sun. She overcame her fears and herself.

As well I discussed with organization ladies and kids the matter of final performation. Kids were suggested couple of options for final show, like performing @ katuturas swimming pool, doing tour over couple of elementary schools, or performing somewhere else. Kids chose tour @ elementary schools, performing for other students and talking in classes about preventing bullying. Its not as big problem here as STDs or premature pregnancies, but campaign against bullying in my opinion is great mach up with circus activities. And here we are official, and same time acting amateur group with agenda.

PS. We seems needing 25 printed shirts for circus group as outfits for performing, so I'm searching for founder 'cause my budget is dry on materials so far. So if you know somebody who wanna promote the circus or support this project share this blog or write a comment. We will get outfits for my circus group one way or another ;)

Tänään saapunella vahvistuksella minun ja Saran sosiaalisen sirkuksen hanke on virallistettu ja lisätty sosiaalisen sirkuksen maailmankartalle! Me ollaan virallisesti olemassa! Ja se on ollut yksi meidän opinnäytetyön tavoitteista. Tsekatkaa vaikka itse: @ www.cirquedusoleil.com/socialcircusmap. Keltainen pallukka Namibiassa, Windhoekin päällä. Voiko parempaa syntymäpäivälahjaa toivoa sirkuspiireiltä?

Wiime perjantaina pidettiin työpaja Katuturan lapsille. Paikalla olivat melkein kaikki Saran ryhmän jäsenet sekä mun rekrytoimat lapset. Mun päiväkirja oli räjähtää nimistä, sillä ne eivät mahtuneet samalle sivulle. Kuulin kaikkialla huutoja tyyliin: -Olin saran ryhmässä, tai -Olen alkuperäinen jäsen. Erityisesti tytöt jotka olivat poissa alkuviikoilla, halusivat varmistaa paikkansa ryhmässä

Tämän työpajan teema  oli syventävä akrobatia. Me jaoimme ryhmän kahtia ja kokeneimmat saivat opettaa uusille ryhmäläisille perusteita sekä otteita. Minä seurailin taustalla ja korjailin tarvittaessa. Sen jälkeen harjoiteltiin yhdessä, vanhaa ja uutta. Uutena asiana opeteltiin pilaria, eli päällä ja käsillä seisontaa. Sekä harteille nousua, ja kahden pystypyramiidiä. Kaikki halusivat yrittää uusia muuveja, mutta tässä työpajassa oli huomattavissa rajoittavana tekijänä lihasmassan puute ja lasten aliravitsemus. Heidän saamansa 100 gramman päiväannos ruokaa, konkretisoituu fyysisten harjoitteiden yhteydessä. He eivät pysty samaan kun ikäisensä lasten kuuluisi, mutta he yrittävät sitä sitkeemmin.

Yksi ryhmäläisistä oli päättänyt osallistua akrobatiaan, kuntouduttuaan kolarista aiheutuneesta traumaasta. Meitä oli useita aikuisia tukemassa ja varmistamassa hänen turvallisuuttaan. Onnistuttuaan liikkessä, tyttö hymyili leveästi ja silmät loisti kuin aurinko. Hän oli ylittänyt pelkonsa ja itsensä.

Me myös keskusteltiin lasten ja järjestön henkilökunnan kanssa lasten lopullista esitystä. Ryhmälle annettiin muutamia vaihtoehtoja, kuten loppuesitys katuturan altaalla, esityksiä muissa tiloissa, sekä kierros paikallisillä ala-asteilla esittäeen miniesityksiä ja kamppanjoiden. Lapset valitsivat koulut, ja esitysten teemaksi koulukiusaamisen vastaisen kampanjan. Aiheena se ei ole niin suuri ongelma kun leviävät sukupuolitaudit ja alaikäisten raskaus. Mutta minusta oulukiusamiisen vastainen kamppanja sopii sirkukselle. Tässä siis me virallisesti ollaan olemassa, ja amatöörisirkuslaisten ryhmä käynistää toimintaansa itselleen sopivalla aiheella.

Ps. Meillä puuttuu 25 painettua paitaa, esitysasuiksi koska Saran tekemät paidat olivat varastetut. Tässä vaiheessa etsin tukijoita ja lahjoittajia hankkeelle, sillä mun budjeetti on kuivunut materiaaleihin. Jos joku lukijoista halua tukea tätä hanketta tai cirkusryhmää jakakaa tätä blogia tai kirjoittakaa kommentti. Olen varma että esitysasut saadan keinolla tai toisella.

Weekend @ farm with Ombudsman

Last weekend we spend with John at his farm. His friends call him Johny Walter. John jokes that he has five famous cousins, the most known is John Walker blue label. John has been an ombudsman for last eleven years. Before that he was a prosecutor, a magister and lawyer. He has a successful career that he claims, that he got with a lot of luck. But spending weekend in John's company, shows that he is not just a lucky man. He is wise and liked man as well. John has lot of stories from his previous life, he has been traveling a lot. And he has met thousands of people on the way. John doesn't like so much technology, and leaves it to younger generations. He prefers a paper and inc, black on white. John has been chosen in his job to be the president of International Ombudsman Institute (IOI),  he protects human rights.

John has a farm that is located south of Windhoek. He farms cattle, cows and goats. Farm is not big in Namibian scale, but for us it was big enough for a weekend to  reload batteries and taste some flavor of nature. The surroundings were amazingly beautiful. Farm reminded me my stereotype of safari, with bushes and camel-thumb trees. After couple of meters walking I found out that nature was really offensive. All plants had spikes, and even grass was coming sharp through your sucks and shoes. There was impossible walking with feelmax shoes or bare foot. But sitting in back of the jeep, and cruising around was more safe and fun. 

We slaughtered one of goats, and workers at farm presented us traditional way of skinning and butchering the animal. John and his friends served us lamb ribs, chicken and sausages for dinner. We ate, talked and watched stars. Talked about Namibian situation and its challenges with the minority groups. John had lot of funny stories to share, and once you started to listen you didn't wanna him to stop. I myself for example was very interested in Namibian San people, but only after talking with John, I understood the nature of this tribe, and its sad history.

By morning John gave us a drive around his farm, and on the way home we visited Rehoboth
reservoir. In Rehoboth we saw some giraffes, chipmunks, oryxes, baboons and game animals that I can't even name. After all it was great experience and pleasure to know the John the ombudsman.

Viime viikonloppu me vietimme Johnin farmilla. Hänen ystävät kutsuu häntä Johny Walteriksi. John vitsailee itsestään tyyliin, että hänellä on viisi tunnettua serkkua, tunnetuin heistä on Johny Walker, blue label viitateen viskiin ja diplomaattipassiin. John on ollut ihmisoikeusasiamies viimeiset yksitoista vuotta. Ennen tätä virkaa hän on ollut, syyttäjä, asianaja ja majistraatti. Hän sanoo että nänellä on ollut onna matkassa, ja se on syy hänen menestykseen. Mutta jutellessäsi hänen kanssaan huomaa ettei pelkkä onni ole johtanut menestykseen. John on pidetty mies, ja hänellä löytyy viisautta. Hänellä on paljon kerrottavaa elämästään. Hän matkustaa paljon ja on tavannut matkoillaan tuhansia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Hän ei niin välitä teknologiasta, hän jättää sen mielellään nuoremmille sukupuolville. Hän pitää paperista ja mustesta, mustaa valkoisella. John valittiin virkaansa, ja nyt ombudsmanina hän on Namibian edustaja YK:ssa, hän puolustaa ihmisoikeuksia.

Johnilla on farmi etelään Windhoekista. Hän viljelee karjaa farmillaan, lehmiä ja vuohia. Farmi ei ehkä ole niin iso Namibian mittakaavassa, mutta meille suomalaisille se oli riittävän iso paikka ladaksemme paristot ja saadakseen tuntumaa paikallisesta luonosta. Luonto oli valtavan kaunista. Se toi mieleen mun mielikuvia siitä millainen safari voisi olla. Jo lyhyeen kävelyn päätteeksi huomasi kuinka luonto hyökkäsi kimppuusi. Kaikilla kasveilla oli piikit. Jopa heinä oli piikkikästä, neulat tuli läpi lenkkareista, housuista ja sukista. Feelmakseissa tai paljoin jaloin ei ollut mitään asiaa seikkailemaan, mutta jeepin lavalla istuskelleen ja ajelleen safari oli vallan hauskaa.

Illan suussa me teurastimme yhden vuohen, ja työläiset esittivät perinteisen tavan, miten eläin nyljettiin ja paloiteltiin. John ja hänen ystävänsä tarjosivat päivälliseksi lampaan kylkeä, kanaa, ja lihaisia makkaroita. Me söimme, juttelimme ja tuijotimme tähtiin. Juttelimme Namibian tilanteesta, ja haasteista vähemmistökanssojoen kanssa. Johnilla oli paljon hauskoja tarinoita kerrottavana, ja kun hän aloitti sä halusit kuulla lisää ja lisää. Minä esimerkiksi olin hyvin kiinnostunut Namibian Aurinkokansasta. Mutta vasta keskustelumme jälkeen, ymmärsin heimon synkän historian ja hankalat tavat.

Aamulla John tarjosi meille ajelun maatilallaan, ja matkalla kotiin me kävimme Rehobothin kansallispuistossa. Siellä me näimme, kirahveja, paviaaneja, Chip and Dalen, ja muita villeja elukoita joita en edes osa nimetä. Kaiken kaikkiaan on se oli mahtava kokemua, ja on ilo tuntea John ombudsman.

The story of the leg and bone saw

The leg was born at early fifties. It was healthy and optimistic. The leg had a bright future ahead, it was planning to have a runner career, considering jumping hight and distance. By ten years leg was jumping with skipping rope for hours, climbing on trees, jumping over fences and running away from bad guys. It was loyal to its host. And even time by time leg was having bruises, they healed fast. And healthy again the leg was happily enjoying Namibian summers, warm sand and feeling of surface below.

By the age of twenty host of leg started smoking, but it didn't trouble the leg. Smoking was contaminating the lung's, not the leg. But time went forward, and leg got older. The dreams of professional career vanished slowly. Leg was doing fine, just not so healthy. The circulation was compromised, and periphery was suffering from ischemia. The nicotine tighten arterial vessels and made blood flow challenging, same time CO kept blood cels occupied so they could not bring as much oxygen to suffocating tissue. The bruises on the leg weren't healing so fast, and there was ischemic pain time by time.

By this time German factory produced instruments for the surgery. One of the instruments belonged to amputation set, it was bone saw. The saw was sharp and aggressive. Once it started in service it was doing best for the surgeons, by eating trough bone tissue. Between surgeries it was always properly cleaned, sharpened and sterilized to be at best next time they need it. With time saw got old and was replaced with newer model. The new model had probably more ergonomic handler, or just more fresh date stamp on it. The saw was recycled in African country and ended up in Katutura's Hospital. Here it was still doing best, but without the sharpener and as good care as before it started become blunt and lazy. When it worked it was choking. Now it required surgeons to use a lot of power, to make bones snap a half.

The host kept smoking, and even increased dosage to fill his needs of addiction. The leg was being abused for decades, and by the time it realized that its not doing fine at all, it lost its twin. In lack of oxygen, because of damaged circulation, gangrene started growing in the lower part of limb. The leg was screwed, it was terrified 'cause same future was waiting it. The lonely leg was sick as well. It struggled, in pain and sorrow. A week later gangrene took over leg as well. Finally it was a judgement day, and relief came. Even abuse ended ten days ago, it was too late. The leg met the blunt saw. The host was finally removed from the leg. The leg found peace in cartoon box, bagged up and waiting for cremation.

This is a story of the habits of ours, that finally affects our bodies. This is the story of instruments we operate with. This is a casual case, and we have plenty of those at home. We cut them  with the sharp instruments every third day, in 5cm slices until we finally take enough to stop gangrene. The difference here is the they take a leg away above the knee at once, in hope that there is better circulation, that still can fill needs of suffocating tissue. Even host ended smoking, in two weeks lost he both legs above knee. He still kept the arms, and even he was serious with ending smoking, he has several years of recovery ahead.

Here instruments are old, but surgical team is doing best to keep them in duty. They clean them with care, and keep good count on them. But there is not so organized repair and replace service for broken or blunt ones. So it might be third pair of scissors in maternity, that actually cut trough flesh instead of squeezing it, when u need to open up the way for baby, to prevent rupture of vagina and anus. It might be only blunt saw in amputation set, u need to work with, and put all your power to cut femur apart.

Jalka syntyi viiskytluvun alussa. Se oli terve ja optimistinen. Sillä oli loistava tulevaisuus edessä, se haaveili juoksijan urasta, se halusi hypätä pituutta ja korkeutta. Kymmenen vuotiaana se hyppi narua, kiipeili puissa, hyppi aitojen yli ja juoksi pakoon pahiksia. Se oli uskollinen omistajalleen. Ja vaikka silloin tällöin se saikin ruhjeita ja naarmuja ne paranivat nopeasti. Ja terveenä taas jalka nautti Namibian kesästä, hiekan lämmöstä ja tuntemuksista allaan.


Parikymppisenä omistaja aloitti tupakanpolton. Se ei silloin jalkaa häirinnyt, keuhkothan siinä saastui. Mutta ajan kuluttua jalka alkoi huomata ettei ollut entisellään. Unelmat ammattijuoksijasta kariutuivat pois. Jalka pärjäsi edelleen hyvin, se ei vaan ollut yhtä terve kun ennen. Verenkierto oli vahingoittunut koska tupakointin seurauksena valtimosuonten seinämät koveni, ja periferia kärsi ajoittain hapen puutteesta. Nikotiini supisti valtimon seinämiä entisestään jokaisen savukkeen myötä, ja häkäkaasu sitoi itteensä punasoluja, näin olleen entistä vähemmän happea kulkeutui tukehtuviin kudoksiin. Haavatkaan eivät parantuneet yhtä nopeasti, ja ajoittain alkoi ilmetä iskeemisiä kipuja.

Samaan aikaan saksalainen tehdas valmisti työkaluja lääketieteen käyttöön. Yksi valmistamista välineistä oli luusaha. Se kuului amputaatiosettiin, se oli terävä ja puri hyvin. Aloitettuaan palveluksen se teki parhaansa, söi luuta ja palveli kirurgeja. Leikkausten välissä se huollettiin perusteellisesti ja tarkistettiin terän kunto, sahaa teroitettiin tietyin väliajoin ja pidettiin kunnossa. Ajan myötä se vanheni. Ja yksi päivä se korvattiin uudemmalla mallilla, jossa oli ergonomisempi kahva tai uudempi leima. Hävittämisen sijaan sahaa kierrätettiin Afrikkaan ja se päätyi settinsä mukana Katuturan sairaalaan. Täälläkin se yritti parhaansa, mutta ajanmyötä  tylsyi. Kukaan ei teroittanut sitä yhtä usein, tai huoltanut sitä tarvittaessa. Sahasta tuli laiska, ja se tukehtui usein purressaan luuta. Se pisti nyt kirurgit hikoilemaan.

Jalan säntä jatkoi tupakointia, ja jopa lisäsi tupakointikertojen määrää täyttääkseen riippuvuuden ajamia tarpeita. Jalkaa pahoinpideltiin vuosikymmeniä, ja kun se tiesi olevansa lirissä se menetti sisarensa. Hapenpuutteesta ja infektion alkaansaamana kuolio alkoi pesiä toisen jalan terässä. Jalka oli  kauhuissaan, sillä senkään tulevaisuus ei ollut valoisa. Se taisteli kipua ja yksinäisyyttä vastaan. Vaikka isäntä olikin lopettanut tupakoinnin kymmenisen päivää sitten, lopulta kuolio löysi tiensä tähänkin jalkaan ja kohtalon hetki koitti. Jalka tapasi tylsistyneen luusahan. Se oli helpotus, nyt jalka oli irti isännästään ja sisarensa tapaan odotti tuhkausvuoroaan leväten pahvilaatikon pohjalla.

Tämä on tarina meidän elintavoista ja mieltymyksistä, tarina siitä mihin ne saattavat johtaa kehossamme. Tämä on tarina työkaluista joilla teemme työtä.  Tämä on tavallinen tarina, meillä on tusinoittain näitä kotona Suomessa. Me leikkelemme niitä viiden sentin siivuina kunnes kuolio pysähtyy polven yläpuolelle tai vähän ennen lonkkaa. Erona täällä, raaja amputoidaan samantein nivelen yläpuolelta. Tavoitteena turvata riittävä verenkierto sekä hapettuminen tyngälle ja pysäyttää infektio. Vaikka potilas lopetti tupakoinnin se oli myöhäistä. Perifeerisellä saturaatiolla 5o% paikkeilla hän menetti molemmat jalat. Hän sai pitää kädet. Hän lopetti vakavissaan tupakoinnin, mutta edessään hänellä on useita vuosia toipumista tupakoinnistaan.

Täällä työkalut ovat vanhentuneita ja instrumenttitiimi tekee kaikensa pitäkseen ne kunnossa. Instrumentit kuitenkin kaipaavat kunnollista välinehuoltoa, korjausta ja teroitusta; kenties osien vaihtoa. Täällä voi olla settejä, jossa vasta kolmannet sakset leikkaavat turvonnutta ja ruhjottua häpylihaa, kun pitää kirurgisesti avata tietä syntyvälle vauvalle estäkseen repeytymiä. Täällä voi olla amputaatiosetti jossa on ainut toimiva saha ja sekin tylsänä. Joten kirurgit hikoilevat vuorotellen sahatessaan reisiluuta poikki.

Scrubbed in..

I finally found my home in Katuturas Hospital. It somewhere between table and anesthesia unit @ theater 2. At least my first shift felt that way. I was wearing my snickers and walking around unit, with those shoes. First shift and breaking aseptics felt bad, but I had no change shoes. And the covers u can wear over your street shoes, well the didn't had those today. At some point I saw intern eating cake or sandwich in theatre, during the operation, so I didn't feel so bad anymore. W even had conversation, that here sterile is not so sterile, not even so clean. And local people must have extraordinary immunity, cause they surviving well the operations. Well back home some surgeon said me that you can do anything except spit in the laparotomy, but still. I believe I will be dead just by thought of being cute open here. And shoes! .., maybe I go shopping rubber shoes or crocs this week, cause I probably will spend there 8 or 1o weeks.

The routine @ theatre seems to be pretty much like home, except they have only one TIVA-unit and 6/8 functioning theaters. Inductions are being done in general anesthesia with Propofol, Fentanyl and Suksamethon. Maintenance is covered with Sevoflurane, Morphine, Pamol and other type of Relaxant, with longer efficiency period. This combinations may change based on patient, occasion and type of surgery. 4ex. there is no Etilephrin in any of theatre, but you can find Glycopyrone easy. If you need Ephedrine, u might consider trading chocolate again :) The best thing is that functioning general anesthesia is same, no matter where you go. Patients being pre oxygenated, inducted, intubated, operated, extubated and waken up. The difference comes in available equipment. And procedure protocol.

Here they not so much using BIS, or TOF monitoring. 'Cause they don't have them. Also, there is being done 4 or 5 operations in Theatre and no member of team is considering coffee or lunch brake. At the moment first patient is being taken out to recovery, the next patient is being brought from corridor. He has already the IV-line, and right after attaching to monitoring system follows induction and process starts all over. It feels like factory, that runs until material runners over. I was setting the IV-lines myself with another intern just to speedup the work of anesthetic team, cause in general we have 5 minutes time with patient. If it goes longer, we are delaying surgical team, that newer leaves theatre. Ou, and check list, wtf checklist.

Another interesting perspective was Anesthetic form. Its not being filled live time, every five ten or fifteen minutes. It's being filled in the end of surgery, based on the vitals in memory of ventilator and monitoring unit. Here anesthesia is being observed in real time, and balanced. But they keep record afterwards. And of course the form is basic A4 with some schedules, and empty fields u can label in your needs. So it has all necessary things in it, but same time its being quite flexible.

In stuff there is a anesthetic nurse and anesthetic doctor, a surgeon, assisting surgeon, instrumental nurse and watch. Today we had also 3 interns doing anesthesia, so I had plenty of space for observation. I was also lucky to had a great instructor nurse and doctor on my side, they kept telling me about their work and procedures here. And even some of information was already familiar, there are dozens things I have forgotten in sense my last week in theatre in Finland. Perhaps soon I will be intubating patients in general anesthesia. This was a good start with 4 elective and 2 surgeries on duty.


Lopulta löysin kotini Katuturan sairaalassa, jossakin leikkauspöydän ja anestesiayksikön välillä. Tai ainakin siltä se tänään tuntui. TUlin leikkuriin ulkokengissäni ja se tuntui pahalta, rikoin aseptikkaa ensimmäisessä työvuorossa. Ylensä ulkokengissä tulevat laittaavat kenkien päälle suojahuput, mutta tänään niitä ei ollut. Jossain vaihessa näin lääkisopiskelijan mussuttamassa voileipää leikkaussalissa leikkauksen aikana, ja omatuntoni päästi irti. Meillä oli jopa keskustelu siitä, että täkäläisillä on astetta fiinimpi immuniteetti. Sillä täällä striiliksi tarkoitetut tuotteet eivät ole steriileja, ne eivät ole edes puhtaita aina. Ja siitä huolimatta valtaosa selviytyy ilman leikkauksen jälkeisiä infektioita tai komplikaatioita. Kotona yksi kirurki tapasi sanoa että laparatomiassa, ihan sama mitä teet kunhan nyt et sylje sinne haavalle. Mutta silti, musta tuntuu että jo ajatus leikkauksesta potilaana, on tappava minulle täällä. Ja kengät! Mä niin ostan kumisaappaat tai kroksit seuraavaan työvuoroon. Olenhan tullut jäädäkseen kahdeksaski tai kymmeneksi viikoksi.

Leikkurin rutiinit vaikuttavat samanlaisilta kuin kotona. paitsi että heillä on vain yksi TIVA yksikkö ja kuusi kahdeksasta salista toiminnassa. Yleisanestesia tehdään Propofolin, Fentanylin ja Suksametonin yhdistelmänä. Ylläpito juoksee Sevolla, Morfiinillä, ja jollain toisella pitkäaikaisemmalla relaksantilla. Yhdistelmät voi vaihdella potilaasta, leikkauksesta ja olosuhteista riipppueen. Esim Etilefriiniä ei ole missään salissa. Glykopyronia taas löytyy. Ja Efedriiniä pitää metsästää vaihteeksi suklapatukan kanssa. Se on silti selvää että missäpäin tahansa maailma olet leikkuri toimii suht samalla tavalla, ja anestesian toteutus toistuu melko lailla. Potilaat esihapetetaan, nukutetaan, intuboidaan, leikataan, extuboidaan ja herätetään. Erot ehkä korostuu salien varustuksessa ja tietyissä toimintatavoissa.

Täällä ei näy Bis ja TOF -mittareita koska niitä ei ole. Täällä tehdään neljästä viiteen leikkausta ilman kahvi ja ruokataukoja. Kun kerroin kirurgille suomen käytännöstä, hän meinasi pudota perselleen. Se oli absurdia. Täällä leikkaukset pyritään saada valmiksi koska sen jälkeen sula on loputon määrä poli tunteja. Sillä hetkellä kun leikattua potilas poistuu salista herämöön, uusi potilas jo kärrätään sisään ja pöydälle. Pian se on nukutettu, ja intuboitu ja sykli alkaa alusta. TUnnelma on kuin tehtaalla, jossa konet pyörii kunnes loppuu leikattava materiaali. Minä kanyloin tulevia potilaita lääkisopiskelijan kanssa, nopeutakseen tiimimme toimintaa. Olin kuullut että ane-puolella on about 5 minuuttia aikaa tehdä temput, kaikki sen ylittävä hidastaa leikkaustiimiä. Ainiin;  Check -lista, mikä Check-lista?!

Toinen huomaamani seikka oli ettei anestesiakaavaketta täytetään. Ja jos täytetään niin leikkauksen lopussa trendeistä suurin piirtein kattomalla mallia. Täällä anestesia ylläpidetään livenä, raportointi vaan jää jälkeen. Ja ane-kaavake on tavallinen a4 paperi. Siinä on valmis taulukko vitaaleille, ja mielin määrin tyhjiä rivejä joita voit nimetä omien tarpeiden mukaisesti. Se tuo joustavuutta käyttöön, mutta samalla siinä löytyy kaikki tärkein informaatia leikkauksen ja potilaan kannalta.

Tiimi koostuu ane- hoitajasta ja lääkäristä, kirurgista ja assarista, instrumenttihoitaajasta ja passarista. Tänään meillä oli anepuolella kolme lääkisopiskelijaa, joten tilaa je tekeminen oli kortilla. Sain sen sijaan tarkkailla ja totutella tavaoille enemmän. Mulla oli onni saada mahtaavan ohjaajan ja opettavan ane lääkärin puolelle ensimmäiseen työvuoroon. He mielellään jakoivat kokemuksia ja kertoivat työstään. Ehkä pääsen pien intuboimaan rutiininä potilaita. Ja vaikka paljon asioita olin oppiut jo Suomessa tämä päivä oli mahtava kertausta. Onhan siitä jo pitkä aika kun olin Kotkan leikkurissa. Tämä päivä oli kiva, 4 elektiivista ja 2 päivystysleikkausta!

Circus, makeup and monocykle..

Today we hit Home of Good Hope really hard With international nurse students. There were 6 of us from Finland, one from Denmark and 3 from Norway. Me and Finnish nurses took cab from home, and that guy robbed us. He changed price on the way to Goreahab Dumm, what an ass! So we payed double, and he could see from our faces next time he is coming to Katuturas Hospital we will be not so happy to see him. And here is no place to go judging on moral of care personal or being professional blah blah blah.. The basic rule of life is what goes around, comes around. We don't remember his face anymore, but I still like if that guy gets broken tyre. Anyway I think its better to pay and hate after, than make big drama, if you are already on a halfway in the car.

In workshop I planned for today original acrobatics, but because there were so many of us we decided to go with make up art, monocykling and making name tags for circus group members.
Originally from my group there were 6 members, but when word spreader that there is face painting the hut was full of kids. So we had a member recruiting moment in our circus group, because the only make up colors I have and allowed to use are not enough for every kid who wanna happy face. At this point life sucks and vanilla face man is pointing door if U are not for circus. So kids were making fast designs what they wanna do this week, maybe I won't see most of them, or maybe Ill have a junior group.

We brought as well juggling rings I made, and I saw them pretty fast in use by my senior circus members. They were juggling, with rings! How cool is that?! The smaller rings turned up more comfortable for juggling, and bigger rings, were for lashing peoples hands and heads. It was , funny, those kids know what to do with rings already :D

I started station where kids were making name tags with clothespin and cartoon. It was important for me, cause even I know by this time old circus members names, the new ones keep changing. And I don't like going pro bono every time and start over from basics, when my original group isn't getting something new. In other perspective it was nice  to see what kids are capable to craft with given equipment, so now I have my personal gallery of my circus group faces.

Another station inside was face painting, ruined by Mia and Veera. Girls were painting and teaching techniques of make up to kids. The senior members seemed to be managing fine by themselves, but new members really enjoyed flowers and leaves on their faces.

Outside Me and Stine was teaching mono cycling basics, to couple of boys. The need to try and success was pretty strong, and even after of couple of failures. Boys were climbing on top of monocykle just to try out once again. After all it was a nice day.

Ps. I bought two broom handlers, so this weekend Im doing juggling stick prototypes.

Tänään Me iskettiin Home of Good Hopelle isolla joukolla. Mukana oli sairaanhoitajaopiskelijoita eri maista. 6 Suomalaista, Tanskalainen sekä paikalla odotti kolme Norjalaista. Minä  ja suomalaiset tultiin pimeällä taksilla, ja se ryösti meidät nostamalla kyydin hinta tuplaksi matkan aikana. Melkoinen mulkku! Ehkä hän vaistoi meidän naamoista ettei vastaanotto ole lämmin, kun hän tulee ensi kerralla Katuturan sairaalaan. Ja tässä on turhaan moralisoida, ja paapattaa hoitotyön etiikasta tai suhtautumisesta kypsästi. Elämän perussääntö on bumerangi, se mitä jättää taakse tulee lopulta eteen. Eikä me edes muistetaan enä sen kaverin naamaa, mutta en pahoittaisi mieltä jos tyypiltä puhkeaisi kumi matkalla. Jokatapauksessa ole sitä mieltä että parempi maksa ja olla katkera, kun tehdä helvetimoinen draamanumero puolessa välissä matkaa.

Työpajaksi alunperin olin ajatelllut akrobatiaa. Mutta koska meitä oli niin paljon tulossa, päätin muutta suunnitelman muutoksen. Joten tänään oli luvassa maskeerausta, nimikylttie valmistusta, yksipyöräisen opettelua ja renkailla jongleerausta. Alkuperäisestä ryhmästä paikalla oli vain kuusi, mutta kun sana levisi ettäsisällä tehdään kasvomaalausta, lapsia oli koko vaja täynnä. Joten meillä oli pikainen uusien jäsenten rekrytointi hetki. Sirkusryhmällä on jäljellä vain minun tuomat maskeerausvärit, eikä ne riitä jokaisen lapsen naamalle. Joten tässä kohta elämä on rankka, ja valkoinen mies osoittaa kohti ovea jos et ole sirkuksessa. Lapset teki nopeita päätöksiä sitoutuuko he sirkusteluun vai jatkaako leikkiä ulkona ilman. Ehkä en tule näkemään heidän naamoja ensi viikolla, tai ehkä mulla on kohta junnuryhmä.

Me tuotiin myös jongleerausrenkaita ja näin ne samantein käytössä. Senjoorit jongleerasivat renkaita! Kuika mahtavaa! Pienemmät renkaat olivat sopivan painosia lapsille ja helpompia käsitellä, isommat taas soveltui esim pään ja käsien rengastamiseen. Se oli hauskaa, sillä lapset hetkessä hoksas mitä renkailla tehdä :D

Minä aloitin askartelupisteen jossa jokaiselle tehtiin nimikyltti pahvista ja pyykkipojasta. Se oli tärkeätä sillä vaikka osan jo Saran ryhmäläisten nimet ja kasvot, uudet jäsenet vaihtuu kokoajan.
Ja olen kyllästynyt aloittamaan alkeista joka työpajassa uusille jäsenille jos he käyvät vain kerran, samalla kun mun varsinainen ryhmä jää vaille huomiota eikä saa minulta mitään uutta työstettävää. Toisaalta oli myös kiva nähdä mihin lapset kykenevät annetuilla välineillä. Ja nyt mulla on henkilökohtainen kauhugalleria ryhmäläisistä nimien keraa.

Toista pistettä piyrittivät Veera Ja Mia. He tekivät kasvomaalauksia ja opettivat maskeeraustekniikkaa. Vaikka tämä ei ollut varsinaisesti senioreille uutta, uudet jäsenet nauttivat varmasti kukista ja lehtiköynöksistä kasvoillaan.

Ulkona minä ja Stine opetettiin yksipyöräisen alkeita pienelle poikaryhmälle. Halu yrittää ja onnistua oli valtava, ja vaikka yritykset tuottivatkin pettymyksiä. Pojat kiipesivät vuorotelleen yksipyöräisen satulaan yrittäen kesyttää sen. Kaikenkaikian se oli mukava päivä.

Ps. Ostin kaksi harjan vartta, katsotaan saanko tehtyä ekat prototyypit jonkkakeiloista viikonlopun aikana.

CockRoaches, trade and casualty..

This week was my second week at Casualty. I was working frontline with emergency patients as well as in Surgical and Gynecological overwatch. During these two days I saw a lot off cock roaches. Too many, I think that there is a giant nest under Casualty, like in Alien Movies.. And there is Huge Mama CockRoach, Breeding more and more Baby ones.. Ugh.. Even that Idea wanna make me run back to Finland, I HATE THOSE THAT I WANNA CRY. They are everywhere, in food, in packages that supposed to be sterile, in patients stuff etc... And they are not afraid of light or humans..

Yesterday me and my friend was placing many of cannulas, taking blood samples and running the dressing room. Today I took with me a clown nose and Cups and Balls Magic trick to entertain some of kiddies that spend whole day sitting @ casualty. Let me first tell about Casualty. Everyones story starts with a Round Stamp, usually it has date, and some other data in it. If u has no stamp, you must be admitted by another hospital or clinic as casualty patient. And yes, u can bring your limb in your hand and tell us that U need urgent care, or you can have a pancreatitis, or appendicitis (btw all abdominal pain seems to be that one, until its reviewed and claimed something else). The thing is that as far as you not coming with ambulance you need your stamp or admission and you go in the line, to wait you turn to get vitals done. And that line is full of different people, there is dogfights, pneumonias, diarrheas, stabs, cuts, miscarriages, STD, seek leaves and other lost people. So I call it Frontline, or from a patients perspective ocean of lost souls.

The theatre of Casualty, Päivystyksen laikkaus ja toimenpidehune.

One thing I noticed in Namibia is that, when you get cut or bitten. You wait, maybe a week or two, until your wound is swallow and hot, that it will pop off any second like a german bratwurst on the pan. Then you go to casualty. 

After your vitals done, nurse will hear you and your story and classify your level of urgency. And those nurses are really nice, they do partly the job of the doctor in charge. They know best for you, and apply efficient care to stabilize u, cause you might have a day long trip still to go. If you not urgent, lets say a pneumonia or STD. You go back in another longer line, to wait and sit or sit and wait, anyway to get To Casualty officer, man or lady in charge. He will read your story transcript shortly in punks, at your passport. And admits you forward to the medicine, pediatrics, analyses, dressing, gynecology or surgery station.  There nurse or doctor will take you over or throw you in the endless wheel of frustration and loss. The urgent patients Casualty officer sees half hourly right at frontline, he writes treatment protocol and sees on next round whats done to patient so far. So frontline is only for urgent ones. 

Once you have been admitted, its not a win. It might be that there is only one surgical doctor coming at late hours, to clear the surgical line, running blood tests, prescribing medication, booking x-ray, CT-scan and Ultrasounds. Doing procedures at casualty theatre. So its a long day! Im not talking even about magic room with three gnomes in it, wondering same patient for many hours. Gynecology is rocket science. Lets go back to abdominal pain, which is appendicitis. When patient arrives they tank him 2 liters of ringer lactase, send him to X-ray, ultrasound, etc.. So four hours later, it might be abdominal tuberculoma, or cockroach.. Here urgent appendicitis is only Real Appendicitis, those pop up in your face get complicated and die.  Any other shit is just long day in casualty. Oh and X-Ray, it a place where time stops. You can go there, and comeback 10 years older, just because you were waiting your turn. I wonder how people don't die there.  Maybe in space with no time, is no death? I send old man there by morning, and by the end of 12 hours shift he was still there waiting for his turn to go and get some radiation. I'm not saying the station is not efficient, no. Its just as crowded as casualty, with patients from whole hospital.

Most of surgical patients sooner or later turn to be something else than surgical, or end up in theatre at casualty. Where we open lot of abscesses, dig bullets out, place drenage or do lumbar puncheons. Then Surgeon on duty will write you prescription and probably admit you for local clinic for dressing and follow up. 

The dogfights and cuts, go directly to dressing room, which manages: pregnancy tests and Urine sticks, do the dressings, sewings, injections and vaccinations. I believe that there is 1oo Pamol (paracetamol i.m.) injections given daily. And Probably 5o rabies, and 8o Tetanus vaccinations, plus other stuff. Today, just by the end of the day I saw guy age of 21 walk in with third degree burn made by flatiron on his back. He also had a scratches on his neck, so I wonder: mom, wife or sister? Not my business. The important thing is that wounds are stitched up, applied with bethantine solution, and dressed nicely. And people who work there know what they are doing. 

Another funny thing about casualty is that patients are not feeling pain, my knowledge is clearly limited cause I only worked for two weeks and only day shifts. But its rare when someone being sedated, or given something for pain. People just survive without it. Today I ogle at morphine ampule on the table for an hour. We had a traffic accident survivor, that became a bit restless on resuscitation table. He never got morphine for the pain, but at leas he got sedated just a bit. 

After all the depressing sides and cockroaches I find Casualty nice place. There you can see every day so much.. The nurses are really nice and helpful, and they watch your back as you try to become useful on your 12h journey.  The most of doctors are also amazing, and there you can meet many of medical students, who are eager to learn and practice. The smile here and there keep them kicking, and If u ask for a favor, remember to pay it back!  Im done with casualty, hopefully with cockroaches too. Next week I'm going in Theatre, maybe not to stay, but definitely as my friend Alex says, to SHINE! And probably, Ill drop back at casualty next PayDay night, and do some hours @ ACU, cause those nurses keep saving my ass.

PS: I learned today that I was drinking last two weeks, coffee with no coffein, that Sucks!

This ampule cost me today a bar of Chocolate, So sometimes you do anything to get medicine your patient needs! Tämä ampulla maksoi mulle tänään suklaalevyn, joskus pitää tehdä kaikensa saadaksesi haluamasi lääkkeet potilaalle!

:DDD

Tämä oli toinen viikko päivystykessä. Olin töissä etulinjassa ja kirran sekä gynen päivystäjänä. Näinä päivinä näin mielinmäärin luteita ja torakoita. Niitä oli aivan liikaa! Välillä tuntui että päivystyksen alla, pohjakerroksissa, on alien elokuvien tapainen pesä; jossa emo torakka munii jatkuvalla syötöllä lisää kaltasiaan. Niitä kihisee potilaiden ruuissa, vaatteissa, varastojen laatiokoissa, saleissa ja jokapuolella. Ne eivät pelkää valoa tai ihmisiä. Ja pelkkä näkeminen tai ajatus saa mut melkein itkemään ja juoksemaan takas Suomeen. 

Eilen minä ja kaverini asennettiin useita kanyyleita, otettiin verikokeita, ja pyöritettiin haavanhoitoasemaa, jossa annetaan myös rokotuksia. Tänään otin mukaan klownin nenän ja pari taikatemppua viihdytäkseen lapsia jotka viettävät päivystyksessä koko päivän. Puhutanpa ensin päivystyksestä. Kaikkien tarinat alkaa triage huoneessa tai käytävällä jossa he hakevat itteleen pyöreän leiman. Leimassa on päivämäärä ja jotain muuta skeidaa. Jos sulla ei ole leimaa passissa, sulla täytyy olla lähete päivystykseen klinikalta tai lääkäriltä. Ja juu voit tuoda vaikka raajan kannossa, tai kertoa että umppari puhkeaa just nyty ( btw umpisuoli on yleisin vallitseva diagnoosi vatsakivulle kunnes toisin todistetaan), asia on nimittäin niin että sulla pitää olla lähete tai leima, tai sun pitä ratsastaa sisään lancella, että saat hoitoa. Leimalla sä pääset jonoon jonka päässä susta otetaan vitaalit: verenpaine, saturaatio, joskus lämpö, veren glukoosi ja hemaglobiini pikatesteina. Ja se jono on täynnä kaikenlaisia potilaita. Siellä on koiranpuremia, pneumonioita ja tubeja, sukupuolitauteja ja keskenmenoja, päällekarkauksen uhreja, haavoja, paiseita vatsatauteja, sairaslomia ja muita eksyneitä. Kutsun sitä asemaa etulinjaksi, tai potilaiden näkökulmasta ajateltuna sattumien valtameri. Jono ei lopu koskaan.

Yksi hauska huomamani asia Namibiassa on se, että jos sulla on kämmenen poikki menevä haava tai koiran purema. Sä odotat että käsi turpoaa, ja alkaa mätiä, ja sulla nousee kuume, ja se alkaa muistuttaa saksalaista braatwurstia joka on poksahtamaisillaan pannulla. Tai ainakin odotat parisen viikkoa, ennen kuin hakeudut päivystykseen.

Kun vitaalit ovat kontroloitu jakirjattu passiisi ja sun tarina on kuultu, hoitaja arvioi sun hoidon kiirrellisyyden. He ovat todella ammattilaisia ja hoitavat osan lääkärin tehtävistä. He tietävät parhaasi ja tekevät kaikensa stabiloidakseen sun tila, sillä matkasi on vasta alkaamassa. Jos et ole kiireinen siirryt seinän taakse penkkijonolle joka johtaa päivystävän lääkärin vastaanotolle. Hän vuorollaan lukee sun taustat sekä vitaalit, ja määrää hoidon tai lähettää sut erikoisalalle, kuten: gynelle, kokeisiin, haavanhoitoon, pediatriaan, sisätaudeille tai kirurgiaan. Siellä hoitaja tai lääkäri ottaa aikanaan sua vastaan tai yksinkertaisesti heittää sut eteenpäin loputtomaan vitutuksen, turhautumiseen ja uupumukseen kierteeseen. Kiirelliset tai epävakaat potilaat päivystävä lääkäri kiertää noin puolen tunnin välein, määrä heille tutkimuslähetteet tai siirtää ne eteenpäin. Hän aina tarkistaaseuravalla kierrolla edistyksen, joten etulinja on vain kiireisille tapauksille. 

Kun saat lähetteen se ei ole voitto, ei edes puoli-sellainen. Koska kirran päivystyksessä saattaa olla yksi hyppivä lääkäri, erikoistumisensa alussa. Joka laskeutuu päivystykseen vasta loppumetreilla vuoroa. Hän tilaa jokaiselle potilalle verikoetutkimukset, tekee lähetteet röntgeenini, tomografiaan jaultraääneen. Hän hoitaa välissä toimenpiteitä kuten paiseen avauksia päivystyssalissa. Joten tiedossa on pitkä päivä! Ja mä en viitti alkaa edes selittää taika-nurkauksesta jossa kolme tonttua raapii päätään yhden potilan kanssa puoli päivää, samalla kun jono kasvaa seuravan vuorokauden puolelle. Gynekologia on rakettitiedettä. Mennäänpäs takaisiin vatsakipuun eli umppariin. Kun potilas saapuu häneen tankataan kaksi litraa ringeriä iv:sti ja tehdään kaikenmoisia tutkimuksia jne. Neljän tunnin päästä se todennäköisesti ei ole umppari, vaan jonkinlainen tuberkulooma tai torakka. Täällä kiirellinen umppari on vain Aito umppari, ja se useimmiten leviää naamalle. Kaikki muu on vain turhauttava päivä päivystyksessä. Ainiin, ja Röntgen se on paikka jossa aika ei liiku. Sä voit mennä sinne ja tulla takaisiin vanhentuneena kymmenellä vuodella, vain koska kävit jonottamassa. Ihmettelen kuinka kukaan ei tietävästi kuole sinne. Lähetin aamulla potilaan sinne, ja kahdentoistatunnin vuoron päätteksi hän edelleen odotti siellä jonossa omaa säteilyannosta. En yritä sanoa että röntgenissä laiskotellaan, ei. Siellä on vaan väkeä niin pipona etten minäkän meinaa joka kerta löytää ulos. Siellä on kaikki sairaalan potilaat.

Valtaosa kirran potilaista yleensä kääntyy olemaan jotain muuta kun diagnoosi jolla ne tulevat kirran päivystyksen jonoon. Jos ei niin, ne päätyvät leikkaussaliin tai leikkausosastolle. Siellä me puhkotaan  paiseita ja kaivellaan luoteja, asetetaan dreeneja ja tehdään punktioita. Kirran päivystäjä sitten laittaa heidät paikallisklinikoiden kontrolleille, apteekkeihin jne. Eteen päin.

Koiranpuremat ja viiltohaavat menee päivystävältä suoraan haavanhoitoon, siellä tökitään piikit peppuun ja hartijaan, otetaan pissa näytteet ja raskaustestit, ja hoidetaan haavat. Siellä annetaan päivittän 1oo Pamol pistosta( paracetamolia i.m.), 5o rabies vastahoitokuurin aloituspistosta, 8o tetanusta ja muuta piikkeja. Tänään päivän päätteksi näin nuoren miehen jolla oli kolmannen asteen palovamma ja silitysraudan kuva selässä. Hänellä oli kaulassa myös raapimisen jälkiä, joten ittekseni mietin: Äiti, sisko vai vaimo? Ei kuulu mulle. Tärkeintä että haavat hoidetaan ja ommellaan, voidellaan bethantenellä ja peitetään hyvin. Ihmiset jotka tekee siellä töitä tietää mitä tekevät.  

Mister Peters ja elytyssali, MR. Peters @ recuscitation room. 

Toinen hauska juttu oli se ettei päivystys potilaat tarvitse paracetamilia vahvempiä lääkkeitä, tai sedaatiota. Harvakseen ne saavat edes pilleriä kipuun, vaikka huumehävikkiä on. Potilaat vain selviää ilman. Tänään tuijotin morfiini ampullaa tunnin, minulla oli elvytyspöydällä autokolari potilas, joka muuttui hyvin rauhottomaksi kipujen takia. Hän ei koskaan saanut morfiininsä, sai edes sedaatiosta osan..

Kaikkien masentavien yksityiskohtien jälkeen päivystys on kiva paikka. Siellä näkee helvetisti, ja on mahdollisuus oppia jotakin. Hoitajat ovat todella miellyttäviä, ja he katsovat perääsi, kun kompuroit työvorosi läpi 12 tunnin ajan. Valtaosa lääkäreistä on myös mukavia, ja siellä sä voit tavata monia lääkisopiskelijoita jotka janoavatt tietoa ja haluavat harjoittaa ja oppia. Hymy silloin tällöin pitää heidät hengissä, ja pidä mielessäsi sen: Jos pyydät palvelusta, maksa sen takaisiin!  Mun tunnit täyttyi, joten näkemiin päivystyksen porukka, näkemiin torakat (toivottavasti) Ensi viikolla olen leikkurissa, Alexin sanoen mukaan, loistamassa. Ehkä tulen päivystykseen vielä palkkapäivinä tekemään yövuoroa ja nauttimaan kaaoksesta. Mun täytyy vissiin tehdä joku viikko vielä teholla, sillä sen osaston sisaret pelastavat liian usein mun persuksen tilanteissa.. 

Ps. Sain tänään tietää että viimeiset kaksi viikkoa olen juonut kofeiinitöntä kahvia, Aght! 

Cabana, material crafting and Clowns go impro @ HoGH

Friday we were supposed to have a clownery workshop at Home of Good Hope. Unfortunately there were no one waiting for us. The kitchen was closed. We were thinking to walk the Green Mountain Street up, and try some bbq meat there. But locally Sandra told us to go other and more secure place, cause back there @ Goreahab Dumm we were like a bait on the platter. So we went to eat some cabana to meet market. Cabana is a meat grilled on street, the origins of the meat are usually unknown. The market was a huge place, with beef all around. If u looked on left you could see long line of grill, which kept being refilled with fresh meat stripes, coming from behind. The butchery was working all the time choping cow body parts in smaller pieces, tearing them apart, and feeding flies. Flies, they were fat, they were breeding in bloody vans the hows were brought in, they were breeding in leftovers, they were breeding. Behind the meat market was veggies, and some kitchens that served chopped chili tomato sauce with chopped onion, on top of popcorn porridge.

We walked around, exploring the place. My friends found some worms and spices they chose to buy, after that we went for tasting the meat. With 2oNDI you could have a 250gram bucked of BBQ beef cowered in newspaper. It was juicy and hot of spice powders. Probably spices covered up most of impurity. But the meat was tasty and with every piece u wanted more of it.


Back home my Swedish collegues were finishing the swings. So I joined them in crafting, and made my juggling rings from a watering hose.  The total cost for 10 ring was about 5e, and there is plenty of hose to do more rings. Not a bad deal, knowing that back in Finland we were paying with Sara 5 - 8e per each in stores. Next week probably I will make prototypes for juggling sticks, made from cola flasks and wood. The idea is to build lasting circus equipment with low budget.

The Saturday we had a circus workshop with theme of clownery and impro. I arrived 30 min too early, there was no kids again and hut was closed. It was really long thirty minutes and I was really happy when Yvonne arrived. When kitchen opened there were probably 5o kids, no more. This time there was no warm food, just bread, jam and orange juice. From my circus group there were 8 people, in total there was 15 of us. The rest of kids were following us closely.

We started with improvising games. Kids had to chose for each other some african animal and act it on stage. Later we added some activity and situation as factors in the game. It was too complicated for kids, because their knowledge of animals and skills in acting were poorly limited. I explained it to myself with caveman theory. The kids were probably never out of the dumb, and only knowledge of the animals were based on information they learned from the pictures in the books. So actually, if no one gives them a model of behavior of the animal, how they act it? And if pictures were not interesting what is the physical differences between giraffe and elephant.

We needed to change a plan, so we changed the game for alias. This time I was giving them subject from close environment, that worked better. Soon we saw trees, and stones, cabs, food, robbers, cops and plenty more of different kind. With time I started giving them more complicated subjects, like water, sun, time etc. In the end they had to act each other turn by turn. That part they enjoyed most. Funny it is when one of the kids had to act me, the rest of them spend more then 20 minutes not realizing me being mirrored by another actor.

In the end we had real adult talk. There was no one watching over kids or influencing their opinions. So for a firs time I heard what they had to say, and what they wanted from me. We talked about reorganizing rules of circus cause there were a lot of new members in group. As well kids wanted to change the name of group to something else. They came up with names like: Tricks, Vicky's Circus and The Amazing Ones. So we made a concurs where everyone of them will have to come with couple of suggestions and next time we will vote for new name. By the end of day I found a hidden video message that were meant for Sara. Seems to be that when I'm away kids take over the camera 8)

PS. Still wondering will I see stolen CIRCUS HOME OF GOOD HOPE T-Shirts in slums of Katutura..

Perjantaina meidän oli tarkoitus pitää sirkustyöpaja. Valitettavasti seillä ei ollut ketään vastassa. Keittiö oli suljettuna pyhien takia. Me harkittiin Green Mountain katua kävelemistä, koska siellä kadunvarrella oli grillikojuja. Onneksi Sandra varoitti meitä ja käski menemään jonnekin turvallisempaan paikkaan. Olimme kun syötti lautasella, ainoina valkoisina Goreanhab Dummissa.
Otimme siis taksin lihatorille, aikeessamme maistaa cabanaa. Cabana on ilmeisesti kadulla grillattua lihaa, jonka alkuperä useimmiten jää hämäräksi. Tori oli valtava, nautaa lojui kaikkialla. Vasemmalle katsoessa näkyi pitkä grillikojujen rivi, sinne kannettiin jatkuvalla syötöllä uusia lihasiivuja paistettavaksi. Teorastamossa takana paloiteltiin nautaa kirveillä, ruhot muuttuivat silpuksi ja kärpäset saivat syödäkseen. Kärpäsiä oli jokapuolella, ne olivat lihavia, ja lisäntyivät autojen verisillä lavoilla, jätöksissä, kärpäsiä oli kaikkialla. Lihatorin takana oli kasviksia japienkeittiöitä joista pystyi ostamaan sipulitomaattimurskaa ja maissipuuroa.

Kuljeksittuamme ympäriinsä seuralaiseni löysivät toukkia ja maisteita ostettavaksi. Tämän jälkeen menimme ostamaan lihaa. Kahdellakymmenellä dollarilla sai neljänneskilon grillattua nautaa käärittynä sanomalehteen. Se oli mehukasta ja tulista. Mausteet todennäköisesti peittivät kaikki epäpuhtaudet, mutta liha oli maukasta ja jokaisella suullisella halusit sitä lisää.

Palattuamme himaan ruotsalaiset kolleegani olivat viimeistelemässä keinuja, joten liityin heidän askartelupiiriin tekemällä sirkusryhmälleni jonkkavanteita vesiletkusta. Kokonaishinta kymmenelle vanteelle itsetehtynä viisi euroa. Ei huonompi diili ottaen huomioon että Suomessa me maksettiin ainakin vitosen kappaleltaan. Ensi viikolla yritän työstää jonkkakeiloja kokispulloista ja kepeistä. Tarkoitukseni on tehdä kestäviä sirkusteluvälineitä halvalla, ja yksinkertaisesti niin että lapset pystyisi tehdä niitä jatkossa itse.

Lauantaina pidin sirkustyöpajan, teemana klovneria ja impro harjoitukset. Saavuin puolituntia liian aikaiseen, siellä ei ollut lapsia ja vaja oli taas suljettu. Ne olivat todellapitkät 3o minuuttia ainoana valkoisena, ja oli todella helpottunut kun Ywonne saapui paikalle. Kun keittiö avattiin paikalle saapui noin viitisenkymmentä lasta. Tällä kerta heille terjoitiin hilloleipiä ja juomaa, ei lämmintä ruokaa. Sirkusryhmäläisistäni paikalla oli noin 8 henkeä, kaikkiaan meitä oli viitisentoista. Muut lapset seurasivat tarkasti vierestä.

Me aloitimme impro leikeillä. Lapset saivat valita toisilleen afrikalaiset eläimet ja näytellä niitä lavalla. Myöhemmin me lisäsimme leikkiin mukaan toiminta ja tilanne variaatiot. Leikki oli selvästi liian vaikea lapsille, heidän tieto eläimistä ja näyttelemisen taidot olivat rajalliset. Luulen että siinä kävi osaksen luolamiesilmiö. Lapset eivät ole käyneet hökkelikylän ulkopuolella, ja valtaosa eläimistä joita ne tunsivat he olivat oppineet kirjojen kuvista. Toisin sanoen jos kukaan ei ole esittänyt heille kuinka norsu tai kirahvi kulkee, miten he mallintaa sen näyttelemisessä. Ja jos kuvat eivät olleet mieleenpainuvia, mitkä ovat fyysiset erot norsun ja kirahvin välillä?

Meidän täytyi muuttaa suunitelmaa, ja yksinkertaista leikkiä. Me aloimme leikkiä aliasta, niin että minä annoin niille aiheita lähiympäristöstä. Se selvästi toimii paremmin. Pian sieltä alkoi löytyä kiviä ja puita, takseja, pahiksia, ja kyttiä. Ajan myötä aloin antamaan heille abstraktimpiä aiheita kuten aurinkoa, vettä ja aikaa jne. Lapset suoriutuivat hyvin. Parhaksi he kokivat leikin jossa he saivat esittää toisiaan tai yhteisesti tunnettuja henkilöitä. Hauskinta oli kohta jossa yksi heistä sai esittää minua, ja vaikka hän matkii kaikkea minuun tekemääni, kukaan ei huomannut yhteyttä kahteenkymmeneen minuuttiin.

Työpajan päätteeksi meillä oli aikuisten keskustelu. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana minä sain puhua lasten kanssa ilman välikäsiä, niin että kukaan ei ollut vahtimassa heitä tai vaikuttamassa heidän mielipiteseen. Lapset saivat kertoa mielipiteitään ja tarpeitaan. Me sovimme että seuraavassa työpajassa käydään sirkusryhmän säännöt läpi, koska ryhmään oli tullut paljon uusia tulokkaita. Lisäksi lapset halusivat vaihtaa sirkusryhmän nimeä johonkin muuhun sillä edellinen nimi tuli yhteistyöjärjestöltä. Ehdotuksiksi tuli nimiä kuten: Tricks, Vickyn sirkus ja The Amazing ones. Päätimme pitää kamppanjan jossa jokainen saa keksiä nimiä sirkukselle seuraavan työpajan menneessä. Myöhemmin pidettävässä äänestyksessä päätetään yhteinen nimi. Päivän lopuksi löysin kamerasta salaisen tervehdyksen joka oli tarkoitettu Saralle. Vaikuttaa siltä että lapset osavat hyödyntää tallentamisvälineitä omiin tarkoituksiin hetkissä kun olen muualla. :D

PS. Vieläkin pohdituttaa tuleeko varastettuja CIRCUS  HOME OF GOOD HOPE paitoja vastaan Katuturan slummeissa...