I learned there that some of circus stuff Sara brought in first phase of our project has been stolen. Luckily we still had forms, monocycle, rolabola and juggling balls kids made with Sara. Even i brought more stuff with me it probably will be not enough to cover damage, but i believe we can manage with existing equipment and maybe I can create some Ideas how to build more of needed equipment pieces. We agreed that I will start my circus workshops from next week Wednesday, and Yvonne wrote message on if board. I was also lucky to meet some of members of Saras circus group. Kids were pointing at me and saying circus, so I guess they remembered me from video message I ended them. After they had eaten Yvonne gathered some of them in one place and I had chance to introduce myself and ask a bit of their feelings.
About meal. The first kids who came to eat after food arrived were those who played around soup kitchen. The atmosphere were calm and relaxed. Each of them washed hands, dried them at towel, agreed spoon and went sitting at the benches or floor. Kids song a couple of songs under leadership of ladies who work there, and had a pray before of meal. The elders were watching for younger. After finishing plate of food (this time it was meaty pasta, or rise with meat and sauce). They headed outside where they returned plates to dishwashing ladies and went to grab a glass of juice and slice of apple or pear. By the time I spend at fruit table cutting more slices, i heard probably APPLE word fifty times. I was terrible at my job cause I had no idea how to help or what to do next. But it was my first time at Monika's soup kitchen.
It felt quite harmonic and quiet, to wait the scholars. I kind of didn't understand what gonna happened next, cause when food arrived there was 4 kettle for 15 or 20 liters, and we just served half or one third of first one. So we were waiting, ladies washed plates away and they ended back in a pile next to food. We waited and waited, and waited and then I started see a grey uniforms. Everyone were prepared for massive action and I was in my cloudy castle somewhere on edge of may rainbow dream.
Firs kids arrived in packs of three and four, later it was a endless line. They were grabbing spoons and going to sit on the benches. Yvonne asked me at some point can I hear them coming, and I understood meaning of fiding over 500 kids every day. By the time new 2o came in the 2o I just served food to were finishing their plates and carrying them back to dishwashing ladies. You could hear how buts moved on the benches and same time spoons were scratching faces of the plates. It was a process, where frase like We are running out of plates, or spoons meant nothing. It was like a text message or alarm reminder that rings every 2 or five minute and after 10 times you don't notice it. Cause overtime we were out of something someone was already delivering us more of missing item. At first it was dishwashing ladies, who watched our work and portions we served, probably pertly controlling that no one go twice or eat on turn of scholars. Later it was tiny hands of girls who ate already. I notised that I was serving plate of rise to girl who helped us, she must be no more than six years old. And she said to me that I shouldn't do that, cause she ate already her portion. I must served a dozen of portions twice to some kids, and sometime ladies corrected me, but there were no chance for me to remember who ate once or twice. It was a mass of shy faces that kept turning to smile, while they emptied plates and watched on our work. At some point I understood that this kids flow won't stop until all 4 kettles are empty, and same happened outside with fruit slices and juice.
Unfortunately I had no time to stay longer and play with kids, cause I had some of my business to do. So we left after a pick hour. But this was really concreed experience. It is term of exchistanse for kids in area of Katutura, and no more. I mean It is just one area in Windhoek, just one tiny part of Namibia. And I cannot place it on map of Africa cause its just to small, but i'm really happy that this kind organizations exist. I could see from kids, that they relay on it. They come there and bring with the little sisters or brothers. They go trough the wheels of kitchen machine and might end up oiling it after they filled their stomachs. And it happens again and again every day. Because if you think about Maslow's Hierarchy of needs pyramid, U understand that food is one of the basic needs. And there is no house to build with our the basement. I really hope this is not only meal for those kids, at least not most of them.
Tänään minulla oli mahdollisuus käydä Home of Good Hopen keittiössä. Se tuli osittain yllätyksenä siellä töitä tekeville, sillä en varoitellut tulostani. Kun taksi toi meidät hökkelikylään ja astuimme ulos autosta olimme pienten lasten piirittäminä. Siellä oli ne nuorimmat jotka eivät vielä käy koulua. Heistä vanhimmat temppuilivat jalkapallon kanssa, nuoremmat taas takertui, kiipeili, kiskoi mukaansa, huomion ja läheisyyden puutteessa. He olivat rohkeimpia ja itsevarmoja, tai sitten he olivat vaan oppineet tämän käytösmallin sillä keittiöllä on usein vapaehtoistyöntekijöitä ja meistä länsimaalaisista Katuturan lapset ovat söpöjä paijattavia. Minulla ei tahdo oikein löytyä sanoja kuvaillakseen lapsia, he olivat suloisia ja leikkisiä mutta samalla niin inhimmillisiä ja aitoja. He eivät pyytäneet mitään, vaan halusivat koskettaa ja tulla kosketuksi ja paijatuksi, tuntea läheisyyttä ja jakaa hymyn vierailijan kanssa. Lapset seurasivat tarkasti meitä samalla kun leikkivät kanssamme tai meidän lähistössä. Lapset odottivat ruokaa. Huomasin että jotkut lapsista olivat ujompia ja jäivät varjoon, yksi heistä oli poika jolla oli päässä muovista leikattu pleksin pala suojalaseina. Halusin kehua hänen laseja ja hän ilahtui, keskustelu ei juuri jatkunut eteenpäin sillä hän ei halunnut jutella kanssani enempää.
Sain myös tietää että osa Saran tuomista sirkusvälineistä oli varastettu. Onneksi yksipyöräinen, Saran tekemät pallot ja rolabola olivat vielä tallessa. Vaikka minä toin mukanani lisää välineitä ne eivät korvaisi menetettyjä välineitä. Uskon kuitenkin että selviämme sillä mitä meillä on. Ehkä tulen keksineeksi muutaman itsetehdyn skemaation välineiden rakentamiseksi ja siitä saadaan pari työpajaa. Me sovittiin että sirkustyöpajat alkaavat ensiviikon keskiviikosta alkaen, ja Yvonne kirjoitti tiedon ruokailuvajan taululle. Kiinnitin huomiota että lapset luki infoa samalla kun söivät. Jotkut lapsista osoitteli mua ja toisti sirkus sanaa, ne tunnisti mua videotervehdyksestä. Olin onnekas tavata muutamia Saran sirkusryhmästä. Sain esittäytyä heille ja he kertoivat minulle lyhyesti mitä heidän mielestä oli parasta sirkuksessa.
Ruokailusta. Ruoan saavuttua ensimmäiset syömään tulleet lapset olivat juuri niitä lapsia jotka leikkivät kanssamme ja välittömässä läheisyydessä. He menivät saippuavesisahville pesemän kädet, ja jatkoivat siitä matkansa pyyhkeelle kuivaamaan. He asettuivat ruokailuvajaan penkeille, tiivisti vanhemmat taaksepäin, nuorimmat eteen, pienimmät lattialle nurkkaan. Ennen kun heille terjoiltiin ruokaalapset lauloivat muutaman laulun naisten johtamana, ja pitivät yhteisen rukoushetken. Ruoka tarjoiltiin annoksina muovilautasilla, kauhallinen puolitoista, puolikas riippuen iästä. Vanhimmat lapset katsoivat nuorempien perään, kaikkien tuli syödä annoksensa. Tänään heillä oli pastaa tai riisiä ja lihaisaa kastiketta. Kun lautaset tuli tyhjiiksi lapset meni suorinta reittiä pesupisteelle, ja palautti astiat vanhemmille naisille jotka tiskas ne samantein. Siitä lapset jatkoivat mehupisteelle ja hakeman omenen tai päärynän viipaleen. Sen aikaa kun autoin hedelmäpisteellä kuulin varmasti viisikymmentä kertaa omenan. Olin kamalla työssäni, ja kokoajan tiellä. Sehän oli mun ensimmäinen kerta Moonikan keittiössä.Tunnelma oli melko leppoisa ja rauhallinen. Tavallan en ymmärtänyt vielä siinä vaiheessa mitä oli tulossa. Kun ruoka oli saapui se oli neljässä 20 litran kattilassa, ja olimme juuri tarjoilleet yhdestä kattilasta kolmasosan tai korkeintaan puolet. Joten me odotimme, naiset tiskasivat astiat ja nepalautuivat takaisiin pinoon kattiloiden viereen. Me odotimme odotimme ja odotimme. Odotimme koululaisia, ja sitten aloin nähdä harmaita uniformuja. Kaikki olivat valmiita maksimaaliseen suorittamiseen, ja mä leijuin jossain pilvilinnoissa satenkaaren päällä.
Ensimmäiset lapset saapuivat kolmen-neljän hengen ryhmissä, myöhemmin ryhmät sulautuivat loputtomaksi linjastoksi. He tartuivat lusikoihin ja menivät istumaan penkeille. Yvonne kysyi mua jossain vaiheessa kuulenko nälkäisten lasten saapuvan. Silloin ymmärsin mitä tarkoitti ruokkia yli 5oo lasta päivittän. Sillä aikaa kun 2o lasta oli astuneet sisään ja ottaneet lusikat, 2o annosta jotka olin juuri jakanut oli syöty. Vaja täyttyi rytmikkäillä äänillä jotka koostui jatkuvasta takamusten laahautumisesta penkeillä kohti toista vajan reunaa, ja lusikoiden kolinastalautesenpohjia vasten. Se oli prosessi, jossa fraasit: -Meillä loppui lautaset tai ei ole lusikoita kadottivat merkityksen. Ne olivat kuin torkkukellon inahduksia, tai tekstari muistutuksia joita munäkään en kuullut 10 kerran jälkeen, sillö niitä tuli 2 minuutin välein. Ja samalla jostain aina ilmestyi lisää puuttuvan tavaran tilalle. Ensin lautasia ja lusikoita toivat tiskaavat naiset, he katsoivat peräämme, tarkastivat annosten kokoa ja valvoivat ettei kukaan syö kahdesti. Kohta kantavat kädet vaihtui nuoreen tyttöön. Hän tuskin oli kuutta, olin tarjota hänelle annoksen kun hän paheksuen sanoi ettei mun kuulu tehdä niin sillä hän söi jo omansa ja nyt on auttamassa meitä. Mä varmasti tarjoilin tusinan annoksia tuplana, koska meillä ei ollut mitään mahdollisuutta pitää lukua syöneistä ja nälkäisistä. Kasvot sulautui massoiksi, massasta erottui ujous ja pelko, joka hetkeksi vaihtui hymyiksi samalla kun ruoka etsii reittiään kohti vatsalaukkuja. Lapset ahmii, ja tarkkaili meitä. Jossain vaihessa aloin ymmärtää ettei tälle ole loppua kunnes kaikki neljä pataa ole ehtyneet, ja samoin kävisi mehulle ja hedelmille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti